Koristekuva

Matti Kujasalo
* 1946

 

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija?

MATTI KUJASALO: Olin jo ihan lapsena päättänyt, että minusta tulee taiteilija. Mummoni oli käynyt Turun piirustuskoulua. Hän vei minua näyttelyihin ja sitä kautta se lähti.

TV: Missä opiskelit ja ketkä sinua opettivat?

MK: Opiskelin kevään 1964 Vapaassa Taidekoulussa, jossa minua opettivat Torger Enckell ja Tor Arne. Saman vuoden syksyllä aloitin Suomen Taideakatemian koulussa, jossa ensimmäisellä vuosikurssilla minua opetti Olavi Valavuori ja myöhemmin Tapani Jokela ja Lauri Ahlgrén. Valmistuin 1968.

TV: Millainen Vapaan Taidekoulun ja Taideakatemian koulun suhde oli tuohon aikaan?

MK: En huomannut, että siinä olisi ollut erityistä skismaa. Tietysti oli niin, että Vapaan Taidekoulun vanhemmat opiskelijat haukkuivat Taideakatemiaa konservatiiviseksi. Akatemian oppilaat moittivat puolestaan Vapaan oppilaita pusamaisesta piirtämisestä ja maalaamisesta.

Siirtymiseni Vapaasta Taidekoulusta Akatemiaan oli itse asiassa aika tylsä. Vapaassa maalasin mallia ja sain tehdä vapaita töitä. Lisäksi siellä oli paljon luentoja. Akatemian koulussa oli ensin puoli vuotta kipsin piirtämistä ja sitten puolitoista vuotta mallin piirtämistä. Tämä antoi tietysti hyvän klassisen koulutuksen, mutta ei siellä saanut mitään tuntumaa uudempiin kuvataiteen ilmiöihin.

TV: Sanoit, että Vapaassa Taidekoulussa oli luentoja. Muistatko kuka luennoi ja mistä aiheista?

MK: Tor Arne luennoi. Materiaalinaan hän käytti luultavasti Unto Pusan ja Sam Vannin vanhoja luentoja. Hän puhui aika paljon myös Kandinskysta.

TV: Millaista taide oli siihen aikaan kun opiskelit ja silloin kun valmistuit? Millaisia tyylejä ja tekotapoja oli pinnalla?

MK: Olin tietysti nähnyt ensimmäisen ARS-näyttelyn vuonna 1961. Ateneumista muistan myös yhden Serge Poliakoffin ja muutamia Sara Hildénin omistamia teoksia, joten jonkin verran ulkomaista taidetta Suomessa oli mahdollisuus nähdä. Kulttuuritalolla järjestettiin vuonna 1964 luentosarja, jossa Erik Kruskopf puhui amerikkalaisesta pop-taiteesta.

Ja me matkustimme. Teimme matkoja etenkin Tukholmaan, jossa näimme esimerkiksi Kandinskyn, Légerin ja Andy Warholin laajat näyttelyt. Kyllä me siis tiesimme aika paljon emmekä me olleet ihan umpiossa.

Valmistumiseni aikoihin, vuonna 1968, Helsingissä toimi Aloha-ryhmä ja sitä ennen Ryhmä 4, jotka molemmat koin kiinnostaviksi. Itselleni ensimmäiset pari vuotta koulun jälkeen olivat jonkinlaista oman näkökulman hakemista taiteeseen. Etenin kuitenkin aika nopeasti, osin Poliakoffin kautta, eräänlaisiin ”järjestelmämaalauksiin”.

TV: Olivatko jotkut tietyt taiteilijat sinulle erityisen tärkeitä noihin aikoihin?

MK: Erityisesti juuri Poliakoff sekä Josef Albers. Olin myös käynyt Yhdysvalloissa 1967 ja nähnyt uutta amerikkalaista taidetta kuten Ad Reinhardtin maalauksia. Myös Vasarely oli minulle tärkeä siihen aikaan ja muutama muu, esimerkiksi Bridget Riley.

Täytyy muistaa, että en ole koskaan ollut Sam Vannin tai Unto Pusan oppilas, päinvastoin kuin useimmat suomalaiset konkretistit tai abstraktin ilmaisun edustajat. Minun juureni ovat muualla.

TV: Moni on maininnut kansallisen ja kansainvälisen vastakohtaisuudesta tai keskinäisestä jännitteestä Suomen sodanjälkeisessä taiteessa. Minkälainen mielikuva sinulla on tästä?

MK: Se näkyy eri aikoina eri tavalla. Välillä se ilmenee poliittisena, välillä tyyliriitoina, välillä sukupuolten välisenä kamppailuna. Aina ei ole ollut hyväksyttävää maalata konkretistisesti. Yhä edelleen minusta tuntuu välillä siltä, että tämä on ikään kuin väärä tapa maalata.

TV: Missä vaiheessa tutustuit Maire Gullichseniin?

MK: Kuulin hänestä paljon jo Vapaassa Taidekoulussa, mutta varsinaisesti tutustuin häneen vuonna 1981, jolloin minulla oli ensimmäinen yksityisnäyttely Galerie Artekissa.

TV: Millainen hän oli tuohon aikaan?

MK: Maire piti taiteilijoista ihan oikeasti. Hän ei ollut tavallinen keräilijä, vaan taiteen ja taiteilijoiden ystävä. Hänen kanssaan saattoi tasaveroisesti keskustella mistä hyvänsä kuvataiteen alueesta. Hän oli myös hyvin utelias. Vanhoilla päivilläänkin hän oli kiinnostunut taiteesta ja siitä mitä taiteilijoille kuuluu. Hän sai kaikki taiteilijat tuntemaan itsensä hänen ystävikseen. Lisäksi hänellä oli loistava huumorintaju.

TV: Millainen Mairen, hänen edustamansa eurooppalaisen modernismin ja siihen liittyvien arvojen merkitys oli sinulle ja sinun taiteellesi?

MK: Modernismi ja konstruktivismi eivät tulleet Suomeen Venäjältä vaan Ranskasta ja Ruotsista ja tässä Mairella oli valtavan iso rooli. Muistan monia hänen järjestämiään näyttelyitä, joissa oli esimerkiksi Edgar Pillet’n ja Olle Baertlingin maalauksia. Mairen viimeinen näyttelyprojekti oli Nykytaide ry:n järjestämä ruotsalaisen Halmstad-ryhmän näyttely Amos Andersonin taidemuseossa.

TV: Olitte molemmat pitkään Nykytaide ry:n hallituksessa. Tuleeko mieleesi muita yhdistyksen järjestämiä näyttelyitä, joissa Mairella olisi ollut keskeinen rooli?

MK: Ehkä tärkein kaikista oli Eurooppaa 1980-luvulla kiertänyt Form und Struktur -näyttely, joka esitteli laajasti suomalaista modernia kuvataidetta, designia ja arkkitehtuuria.

TV: Millaisena näet Vapaan Taidekoulun merkityksen Suomen taiteelle?

MK: Sieltähän on valmistunut hyviä taiteilijoita. Se oli aikanaan hyvä kilpailija Taideakatemian koululle, mutta yksityisenä kouluna sen resurssit olivat aika pienet. Opettajina Sam Vanni ja Unto Pusa vaikuttivat voimakkaasti Vapaan Taidekoulun kautta, samoin myöhemmin Tor Arne ja Carolus Enckell. Vapaan Taidekoulun kautta Josef Albersin, Mark Rothkon ja ehkä myös Mondrianin kaltaiset taiteilijat tulivat merkittäviksi esikuviksi suomalaisille taiteilijoille.

TV: Entä sitten Galerie Artek? Millaisena näet sen merkityksen?

MK: Galerie Artek oli laadullisesti merkittävin galleria Helsingissä. Siellä oli selvästi kaupungin paras taso. Kävin kaikissa sen näyttelyissä.

TV: Onko joku gallerian näyttelyistä jäänyt erityisesti mieleesi?

MK: Birger Carlstedtin viimeinen näyttely on yksi sellainen. Muistan hyvin myös yhden Poliakoffin näyttelyn, pieniä maalauksia. Ja esimerkiksi Sam Vannin, Lars-Gunnar Nordströmin, Ernst Mether-Borgströmin, Outi Ikkalan, Seppo Kärkkäisen ja Tor Arnen maalauksia näin ensimmäisen kerran juuri Artekissa.

TV: Porin taidemuseo avautui vuonna 1981. Onko sen toiminnalla ollut merkitystä oman taiteesi kannalta?

MK: Samana vuonna, kun museo avautui, minulla oli ensimmäinen näyttelyni Galerie Artekissa. Museo oli ostanut näyttelystä pienen työn. Maire huomasi sen ja sanoi, että ostetaan iso, hän maksaa erotuksen. Tämä on tällainen henkilökohtainen muisto.

Porin taidemuseon näyttelyohjelma oli aikoinaan kiinnostavin Suomessa, jos ajatellaan aivan ajankohtaisinta taidetta. Sara Hildénin taidemuseossa oli myös hienoja näyttelyitä, mutta Pori oli enemmän ajan hermolla. Lisäksi olen huomannut, että Porin taidemuseoon on talletettu valtavasti hyvää taidetta myös muista kuin Mairen kokoelmista.

TV: Miten tarkasti seuraat Porin taidemuseon näyttelyitä?

MK: En enää kovin tarkasti. Nykyisin nykytaidetta näkee lähempänäkin, on tullut Kiasma ja muut. Porin taidemuseon merkitys nykytaiteen esityspaikkana ei enää ole yhtä suuri kuin ennen, vaikka museo itsessään on edelleen hyvin merkittävä.

TV: Koetko, että Mairen ja hänen edustamiensa asioiden vaikutus näkyvät tämän päivän suomalaisessa taiteessa?

MK: Kyllä Mairen vaikutus edelleen elää. Moni niistä, jotka aikoinaan esiintyivät Artekissa ja Porin taidemuseossa tai kävivät Vapaata Taidekoulua, ovat myös pitkään toimineet opettajina. Tätä kautta hänen vaikutuksensa on levinnyt laajalle.


TAITEILIJAHAASTATTELUT julkaisusta:
KYSE ON AIKAMME TAITEESTA – Maire Gullichsen 100 vuotta 2007,
(Toim.) Esko Nummelin, Porin taidemuseo ja Maire Gullichsenin taidesäätiö, Porin taidemuseon julkaisuja 85,
ISBN 978-952-5648-04-1, ISSN 0359-4327, Salpausselän Kirjapaino/Lahden Painopalvelu Oy, Lahti 2007.
Koristekuva
Etusivulle / Front page      .:.    Edelliselle sivulle / Previous page    Valid HTML 4.0 Transitional Valid CSS!