Koristekuva

Lars-Gunnar Nordström
* 1924

 

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija?

LARS-GUNNAR NORDSTRÖM: En osaa sanoa tarkasti milloin. Lapsena ja nuorena piirsin paljon eksoottisia eläimiä, leijonia ja tiikereitä ja sarvikuonoja ja elefantteja. Se meni aikanaan ohi ja tulivat autot ja lentokoneet ja sen tapaiset ilmiöt.

Armeijan jälkeen olin töissä Suomen arkkitehtiliitossa. Siellä näin ulkomaalaisia lehtiä, joissa oli abstraktioita ja muuta jännää Pariisin ja Lontoon taidemaailmasta. Oli sellainen lehti kuin L'Architecture d'aujourd'hui, joka taas liittyi toiseen lehteen L’Art d'aujourd'hui, jonka tilasin itselleni. Lehdessä oli paljon juttuja ajankohtaisesta taiteesta. Siitä lehdestä minä innostuin, siinä oli asioita, jotka kiinnostivat minua.

TV: Missä sinä opiskelit?

LGN: Olin monessa paikassa. Opiskelin Taideteollisen keskuskoulun sisustuslinjalla. Olin myös Suomen arkkitehtiliitossa standardoimisosastolla, jossa piirsin RT-kortteja. Se oli tarkkaa työtä, viivanpaksuudet ja kaikki.

TV: Lähdit Ruotsiin aika nopeasti sodan jälkeen?

LGN: Kyllä. Olin Ruotsissa huonearkkitehtihommissa muotoilijana. Se oli kätevää. Aina kun kävin Pariisissa tai muualla, kotimatkalla jäin Tukholmaan tekemään vähän töitä, pikkuhommia.

TV: Ja seurasit samalla aktiivisesti kaikkea mitä nykytaiteessa tapahtui?

LGN: Ainakin näitä moderneja ilmiöitä. Olihan niitä muitakin, sovinnaisempia, mutta ne eivät minua niin paljon kiinnostaneet.
Ruotsista tultuani kävin piirtämässä Vapaassa Taidekoulussa ja tein samanaikaisesti Taidehalliin ripustustöitä. Bertel Hintze haukkui minua, sanoi että ”älä tule tänne nonfiguratiivisten ajatustesi kanssa”, mutta pyysi minut aina uudelleen, aina kun piti ripustaa Matissen veistoksia tai Calderin mobileja.

TV: Tämä oli 1950-lukua?

LGN: Se oli 1940-luvun loppua ja 1950-luvun alkua. Vuonna 1954 ripustin Taidehalliin amerikkalaisen taiteen näyttelyn 12 taiteilijaa. Se oli jännä näyttely, jonka jälkeen sain Henry Ford-stipendin Amerikkaan.

TV: Olitko ripustamassa myös vuoden 1952 Klar Form -näyttelyä?

LGN: Sitä he eivät päästäneet minua ripustamaan. Joku toinen ripusti näyttelyn, mutta pidin sen yhteydessä kyllä joitakin esitelmiä.

TV: Millä tavalla Klar Form oli sinulle tärkeä?

LGN: Se oli sellainen lohdullinen näyttely. Olin tietysti jo ehtinyt nähdä sen taiteilijoita pitkin maailmaa, Tanskassa ja Ruotsissa. Mutta oli kiva, että se näyttely oli Suomessa.

TV: Oliko Suomessa muuten mahdollista seurata kansainvälistä nykytaidetta?

LGN: Olihan meillä Galerie Artek. Mutta jo Tukholmassa näki yhtä ja toista. Ja kyllähän sitä matkustettiin paljon. Kööpenhaminasta pääsi junalla nopeasti Pariisiin.

TV: Onko Pariisin matkoista jäänyt mieleesi jotakin erityistä?

LGN: Denise Renén galleria on jäänyt mieluisena mieleen. Sen näyttelyt oli aina katsottava. Denise René kävi muuten kerran myös täällä minun luonani, kun hän oli Suomessa Mairen vieraana.

TV: Millainen Suomen taiteen kenttä noin muuten oli siihen aikaan?

LGN: Minua vähän moitittiin siitä mitä minä tein. Minulla oli vähän toisenlaisia ideoita, olin jonkinlainen toisinajattelija. Olisi pitänyt olla kansallisempi, laittaa maalauksen joka kulmaan Suomen liput, maajoukkueen merkit.

TV: Missä vaiheessa tutustuit Maire Gullichseniin?

LGN: Hän oli oikeastaan koko ajan läsnä. Minulla oli melkein vuosittain oma näyttely Artekissa tai ainakin olin mukana jossakin yhteisnäyttelyssä. Kävin myös Villa Maireassa silloin tällöin, Uuden vuoden juhlissa tai kesäisin jonkin näyttelyn yhteydessä.

TV: Millainen Maire oli tuohon aikaan? Miten luonnehtisit häntä?

LGN: Hän oli hyvin valistunut ja tietoinen taiteesta. Hän oli matkustanut ympäri maailmaa ja kertoi monista näyttelyistä, jotka kiinnostivat myös minua. Hän oli mukana kansainvälisissä taideasioissa ja hänellä oli kontakteja joka suuntaan. Häntä eivät näyttäneet koskevan mitkään sovinistiset rajoitukset.

TV: Mitä Galerie Artek sinulle merkitsi?

LGN: Se oli tärkeä galleria. Se oli ainoa paikka, jossa minut hyväksyttiin ja otettiin vakavasti. Muuten suhtautuminen minuun oli vähän niin ja näin. Minusta tuntuu, että sota vähän viivytti Suomen taiteen kehitystä. Stalinin ja Hitlerin käsitykset ja määräykset vaikuttivat siihen, mitä pidettiin hyväksyttävänä.

TV: Artek esitti paljon kansainvälistä modernismia. Onko jokin gallerian näyttelyistä jäänyt erityisesti mieleesi?

LGN: Niitä oli niin monta. Mutta ainakin muistan Alexander Calderin mobilet. Ne jäivät mieleeni, koska jouduin ripustamaan niitä usein. Ja olihan siellä myös Victor Vasarely, Edgar Pillet ja monia muita.

TV: Mainitsit äsken Vapaan Taidekoulun? Kävit siis piirtämässä siellä?

LGN: Kävin piirtämässä croquis’ta iltaisin, ihan vapaaehtoisesti enkä kovin säännöllisesti. Sam Vanni ja Unto Pusa olivat silloin opettajina. He olivat sympaattisia miehiä, heidän kanssaan tuli hyvin toimeen.

TV: Oliko siellä sellainen Vapaan henki, jollaisesta moni on puhunut?

LGN: On osaa oikein sanoa, oliko siellä jokin henki. Varmaan siellä oli, koska minä siellä niin hyvin pärjäsin ja viihdyin. Taidenäkemykset Vapaassa olivat kyllä mielestäni vähän kaavamaisia.

TV: Itse olet aina ollut johdonmukaisesti abstrakti?

LGN: En aina. Alussa katsoin paljon kubistien töitä, Picasson, Braquen ja Juan Grisin maalauksia ja pyrin saamaan samankaltaista henkeä omiin töihini. Villa Maireassa, siinä takan vieressä, on muuten yksi oikein hieno Gris.



TAITEILIJAHAASTATTELUT julkaisusta:
KYSE ON AIKAMME TAITEESTA – Maire Gullichsen 100 vuotta 2007,
(Toim.) Esko Nummelin, Porin taidemuseo ja Maire Gullichsenin taidesäätiö, Porin taidemuseon julkaisuja 85,
ISBN 978-952-5648-04-1, ISSN 0359-4327, Salpausselän Kirjapaino/Lahden Painopalvelu Oy, Lahti 2007.
Koristekuva
Etusivulle / Front page      .:.    Edelliselle sivulle / Previous page    Valid HTML 4.0 Transitional Valid CSS!