Koristekuva

Jorma Hautala
* 1941

 

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija? Missä opiskelit ja kuka oli opettajasi?

JORMA HAUTALA: Minun kuvataiteelliset harrastukseni alkoivat lukioaikana. Kävin vuoden Vapaata Taidekoulua, piirsin elävää mallia iltakurssilla.

TV: Milloin tämä tapahtui?

JH: Se oli talvella 1959-60 ja opettajana oli Torger Enckell. Unto Pusa oli silloin rehtorina ja hänen piirustustapansa, plastis-dynaaminen ilmaisu dominoi koko koulua, kun taas Enckell oli henkilönä enemmänkin vetäytyvä. Mutta hänestä huokui hyvin vahva taiteilijuus, joka kyllä sitten innosti minuakin eteenpäin.

Myöhemmin kävin Taideteollisen oppilaitoksen graafisen taiteen osaston. Opiskelun loppupuolella suuntauduin vapaisiin taiteisiin. Aloin osallistua Nuorten näyttelyihin 1960-luvun loppupuolella, mistä taiteilijan ura sitten käynnistyi. Olen kuitenkin koko ajan tehnyt graafista suunnittelua siinä rinnalla. Ajatus poikkitaiteellisuudesta on aina ollut työskentelyssäni mukana, vaikka painopiste vanhemmiten onkin ollut maalaustaiteessa ja grafiikassa.

TV: Millaista taide Suomessa oli niihin aikoihin aikaan kun opiskelit Taideteollisessa? Millaisia tyylejä ja tekotapoja oli pinnalla?

JH: Informalismin hyökyaalto iski Suomeen 1960-luvun alussa hyvin voimakkaasti ja dominoi näyttelyitä. Pusan ja Vannin perinne eli kuitenkin sen rinnalla. Kansainvälisiä näyttelyitä ei ollut kovin paljon, mutta niitä seurattiin hyvin intensiivisesti. Matkat Tukholmaan olivat pyhiinvaellusmatkoja, jotka vaikuttivat voimakkaasti. Myös Akateemisen ja Suomalaisen Kirjakaupan taidekirjahyllyt selattiin tarkasti.

TV: Onko mieleesi jäänyt vastakkainasettelua kansallisten ja kansainvälisten taidekäsitysten välillä?

JH: Minusta tuntuu, että Einari Vehmas halusi informalismista löytää nykyaikaisen vastineen kansalliselle maisemaromantiikalle. Samalla oli kummallista, että esimerkiksi amerikkalaista abstraktia ekspressionismia tunnettiin Suomessa hyvin vähän, vaikka sen vaikutus maailmalla oli hyvin suuri. Suomalaisen informalismin vaikutteiden lähteet olivat Italiassa ja Espanjassa.

TV: Entä sinun henkilökohtaiset esikuvasi, kuka tai mikä oli sinun innoittajasi tuohon aikaan?

JH: Klee ja Kandinsky tietysti. Mutta minulla oli myös lyhyt Jackson Pollock-vaihe, joka liittyi samanaikaiseen kiinnostukseeni itämaiseen kalligrafiaan ja tussipiirustuksiin. Minä koin Pollockin olevan rationaalinen taiteilija, joka rakentaa kuvan. Hänellä oli hyvin hallussaan kuvapinta, sen elementit, viivat ja valöörit. Ei hän minusta vaikuttanut niinkään spontaanilta.

TV: Siihen aikaan kun debytoit kuvataiteilijana, olit jo siirtynyt geometriseen ilmaisuun?

JH: Kyllä. Minulla oli yhteinen työhuone Timo Aallon kanssa ja se vaikutti minuun monella tavalla. Kaikista mahdollisista poluista geometrinen ilmaisu oli ainoa, joka tuntui vievän minua eteenpäin ja jonka pystyin myös perustelemaan itselleni.

TV: Missä vaiheessa kuulit Maire Gullichsenista tai tutustuit häneen?

JH: Olin toki nähnyt näyttelyitä jo Rautatalon Artekissa. Varsinainen yhteys syntyi 1970-luvun puolivälissä, jolloin Maire Gullichsen kutsui minut mukaan kesänäyttelyyn vanhaan Galerie Artekiin. Siitä seurasi kutsu yksityisnäyttelyn pitämiseen Artekissa, mikä toteutui 1978. Pidin kutsua suurena tunnustuksena minulle, sillä en itse hakenut näyttelyaikaa. Sittemmin pidin kahdeksan yksityisnäyttelyä Artekissa.

TV: Millainen Maire oli 1970-luvun puolivälissä?

JH: Hän oli eläväinen ihminen, maailmannainen.

TV: Muistatko taiteilijoita tai muita taideihmisiä, jotka kuuluivat hänen lähipiiriinsä?

JH: Tor Arne tietysti. Juhana Blomstedt varmaankin. Seppo Kärkkäinen, Outi Ikkala, Mauno Hartman, Harry Kivijärvi, Kain Tapper ja tietysti Sven Grönvall, joka välillä asuikin Villa Maireassa.

TV: Osaatko sanoa, mitä Mairesta ajateltiin tämän modernistiporukan ulkopuolella. Miten häneen suhtauduttiin noin laajemmin Suomen taide-elämässä?

JH: Hän oli vähän erikoinen hahmo. Hänen sympatiansa olivat liberaalivasemmistolaisessa ajattelussa, mikä saattoi kyllä oudostuttaa monia.

TV: Mutta miten Mairen edustama eurooppalainen modernismi ja liberalismi mielestäsi suhtautuivat Suomen viralliseen taidekenttään, Ateneumin taidemuseoon, Suomen taideakatemian kouluun ja niin edelleen?

JH: Mairella oli selvä suhde Ranskaan, monella tavalla vapaampaan ja elämäniloisempaan kulttuurin, mikä tuntui varmasti vieraalta suhteessa Suomen taiteessa vallinneeseen marraskuulaiseen ajatteluun.

TV: Millaisena näet Vapaan Taidekoulun aseman ja merkityksen Suomen taiteelle?

JH: Itse olin Vapaassa vain yhden vuoden, enkä tiedä tarkasti millainen oli Mairen rooli koulun opetuksen suhteen. Luulen, että hän antoi Unto Pusalle varsin vapaat kädet. Pusahan edusti légeriläistä plastista sommittelua yhdistettynä delaunaylaisiin värisointuihin, linjaa jonka Tor Arne myöhemmin rehtoriksi tultuaan käänsi kohti Yhdysvaltoja. Käsittääkseni Maire Gullichsen luotti lujasti Pusaan ja Tor Arneen.

TV: Tor Arnen rehtorinkaudella Vapaa Taidekoulu julkaisi monia merkittäviä kirjoja. Yksi näistä oli Josef Albersin Värien vuorovaikutus, joka vaikutti myös sinun taiteeseesi.

JH: Kyllä, se oli minulle monessa mielessä ratkaiseva askel.

Muistaakseni koko tarina meni niin, että Maire Gullichsen toi aikoinaan Unto Pusalle lahjaksi Albersin alkuperäisen kirjan, jossa olivat mukana myös kaikki silkkipainotekniikalla toteutetut väriesimerkit.

Unto Pusa ei kuitenkaan kirjasta oikein välittänyt. Se jäi Vapaan Taidekoulun kirjastoon, kunnes Tor Arne ja Carolus Enckell 1970-luvulla löysivät sen ja huomasivat sen olevan opetusmetodina aika mainio.

Itse opetin myöhemmin Albersin pohjalta sekä Kuvataideakatemiassa että Taideteollisessa. Minusta kyseessä on aivan perustavanlaatuinen teos, joka perustuu henkilökohtaiseen havaintoon, omaan etsintään ja löytämiseen.

TV: Olit Galerie Artekin keskeisiä taiteilijoita 1970-luvulta lähtien gallerian sulkemiseen saakka. Millaisena näet Galerie Artekin aseman ja merkityksen Suomen taiteessa?

JH: Ensinnäkin Artek toimi ammatillisella pohjalla. Sillä oli selkeä linja ja se hoiti asiansa hyvin, mikä ei siihen aikaan ollut ihan tavallista. Se oli aivan erinomainen galleria.

TV: Onko joku gallerian näyttelyistä jäänyt erityisen voimakkaasti mieleesi?

JH: Ainakin Victor Vasarelyn ja Serge Poliakoffin näyttelyt. Ne olivat 1960-luvulla suuria tapauksia.

TV: Porin taidemuseo avautui 1981. Millaisena näet sen roolin Suomen taide-elämässä?

JH: Maire Gullichsenin kokoelma on säväyttävä ja edustaa oman aikansa nykytaidetta. On hienoa, että Porin taidemuseo on jatkanut traditiota ja pysynyt ajassa mukana. Se on esitellyt monia hienoja taiteilijoita, joista etenkin Gordon Matta-Clark on jäänyt mieleeni.

Taidemuseorakennuksena se on Suomen parhaita, malliesimerkki siitä millainen museorakennuksen tulee olla. Maantieteellisesti se voi olla vähän sivussa, mutta nykyisin sillä ei enää ole niin paljon merkitystä. Hyvä museo voi sijaita missä tahansa.

Muistan hyvin kun Porin taidemuseo avattiin. Maire oli kutsunut meidät taiteilijat ensin Villa Maireaan, jossa meille tarjottiin ranskalaista samppanjaa. Kun myöhemmin siirryimme museoon, meille tarjottiin nahkiaisia. Siinä kohtasivat ikään kuin Mairen kaksi puolta, kansainvälinen ranskalaisuus ja paikallinen porilaisuus.

TV: Entä Mairen Suomeen tuomat asiat ja arvot, ovatko ne jääneet pysyvästi Suomen taiteeseen? Elävätkö ne?

JH: Taiteen kenttä on tänään niin lavea, että sitä on vaikea sanoa. Mutta uskon, että Mairen kokoelman edustamat arvot, kuten selkeys ja ajatuksen kirkkaus säilyttävät arvonsa aina.

 

TAITEILIJAHAASTATTELUT julkaisusta:
KYSE ON AIKAMME TAITEESTA – Maire Gullichsen 100 vuotta 2007,
(Toim.) Esko Nummelin, Porin taidemuseo ja Maire Gullichsenin taidesäätiö, Porin taidemuseon julkaisuja 85,
ISBN 978-952-5648-04-1, ISSN 0359-4327, Salpausselän Kirjapaino/Lahden Painopalvelu Oy, Lahti 2007.
Koristekuva
Etusivulle / Front page      .:.    Edelliselle sivulle / Previous page    Valid HTML 4.0 Transitional Valid CSS!