Koristekuva

Harry Kivijärvi
* 1941

 

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija ja kuvanveistäjä?

HARRY KIVIJÄRVI: Olen juuri sanonut jollekin, että kun ei mihinkään muuhun pysty, niin on kuitenkin pakko jotain tehdä…

Minun opiskeluni olivat sodan takia sellaiset, ettei oppikoulusta tullut mitään. Veljeni keksi, että sisustusarkkitehdin opintoihin ei tarvita ylioppilastutkintoa. Menin kotiteollisuuskouluun, ensin puusepän oppiin, kävin myös piirustuskoulua ja tulin Helsinkiin. Taideteollisen pääsykokeen ajankohdasta minulla oli väärä käsitys, mutta ehdin pyrkiä Taideakatemiaan, jonne myös pääsin. Sittemmin olin töissä sisustusarkkitehti Carin Bryggmanilla Turussa.

Tämä oli siis 1940-luvun loppua, 1950-luvun alkua. 1950-luvun puolessa välissä minulle tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain tosissaan. Menin Italiaan opiskelemaan kuvanveistoa ja siitä se kaikki sitten lähti.

TV: Millaista oli taide tuohon aikaan, mitkä tyylit ja näkemykset olivat vallitsevina?

HK: Silloin oli Suomessa pinnalla Mannerheimin patsas, ei mistään muusta puhuttukaan. Mannerheim oli tietysti aatelinen ja eli aatelisen lailla. Silti en oikein ymmärtänyt, miksi Suomeen puuhattiin tällaista viimeistä ratsastajapatsasta ja oltiin vielä niin hirveän tosissaan.

TV: Millaisesta taiteesta itse olit tuohon aikaan kiinnostunut?

HK: Tein sellaista pientä ja humoristista, elämän makua aika kevyesti esitettynä ja huumoria siellä seassa. Ben Renvall, joka aikoinaan pudotti minut Taideakatemian linjalle pyrkivien joukosta, sanoi myöhemmin, että eihän siitä näyttänyt mitään vahinkoa tulleen!

TV: Oliko sinulla esikuvia?

HK: Pidin kovasti englantilaisesta kuvanveistosta. Se kiinnosti minua enemmän kuin esimerkiksi italialaiset taiteilijat.

TV: Aika Italiassa oli sinulle kuitenkin tärkeä?

HK: Italia ja Ranska olivat ne nuorelle taiteilijalle tärkeät maat. Siitä tuli meille vaimoni kanssa ihan tapa. Autolla liikuttiin, parikin kertaa vuodessa.

TV: Miten tutustuit Maire Gullichseniin?

HK: Tutustuin Maireen oikeastaan vasta Venetsian biennaalissa 1966, jolloin hän osti minulta yhden veistoksen. Göran Schildt oli myös paikalla ja kovasti innoissaan. Siitä lähti sitten perinne, että Uusi vuosi otettiin usein vastaan Villa Maireassa. Sitä kesti yli parikymmentä vuotta, rapujuhlia ja Uusia vuosia. Maire piti juhlista.

TV: Muistatko keitä näissä juhlissa oli mukana?

HK: Se oli tietysti vaihtelevaa, mutta ainakin Mauno Hartman, Nubben Nordström ja Sam Vanni olivat usein paikalla.

TV: Millainen Maire oli tuohon aikaan?

HK: Hän oli aivan ihana ihminen, joka pikkuisen peitteli inhimillistä puoltaan, mutta se tuli kuitenkin aina esille. Juhliensa jälkeen hän myös mielellään istui ja jutteli kanssani juhlien kulusta aina ihan aamuun saakka, miniänsä Annan tai Marketta Seppälän ollessa kolmantena. Joskus menin näistä istunnoista suoraan aamusaunaan Vannin seuraksi!

TV: Tuleeko mieleesi joitakin erityisiä tarinoita ja sattumuksia?

Aika liikuttavaa oli 1960-luvulla Venetsiassa kun hömpötettiin kovaa vauhtia joihinkin juhliin. Anita Jaatinen otti Mairesta valokuvan ja sanoi hänen näyttävän niin onnelliselta. Silloin Maire sanoi minulle ihan hiljaa, ettei hän ole koskaan ollut Venetsiassa onnellinen. Mutta hän ei koskaan näyttänyt näitä tunteitaan.

Olin pitkään Galerie Artekin johtokunnassa. Mairelle toiminta oli tärkeää, ei niinkään taiteen kerääminen. Hän halusi tuoda ja viedä taidetta ja hän oli kiinnostunut myös kuvataiteesta, ei pelkästään arkkitehtuurista ja designista.

TV: Erik Kruskopf mainitsee eräässä artikkelissaan gobeliinit, joita Maire koetti saada suomalaiset suunnittelemaan. Sinun tuotantoosi kuuluu monia gobeliineja…

HK: Minä olen kyllä tehnytkin omani itse. Mutta kyllä Maire oli gobeliineista kiinnostunut. Hän omisti komean Fernand Légerin gobeliinin ja osti myös minulta yhden Porin taidemuseoon. Hän suhtautui gobeliineihin samalla tavalla kuin niihin Ranskassa suhtaudutaan.

TV: Millaisena näet Mairen suhteessa esimerkiksi Sara Hildéniin ja muihin saman ajan mesenaatteihin?

HK: Maire erosi näistä mesenaateista siinä, että hän halusi ylläpitää Galerie Artekia ja joutui usein ostamaan sen näyttelyistä teoksia, jotta galleria pysyisi pystyssä. Kerääminen sinänsä ei ollut hänelle kovin tärkeää.

Sara Hildénille taas juuri kerääminen oli tärkeää. Hänen rakkautensa taiteeseen liittyi haluun saada Suomeen merkittävä kansainvälinen kokoelma. Hän oli tiukka liikenainen, mitä Maire ei ollut alkuunkaan. Mairelle varmaan tuli aika kalliiksi tämä hänen rakkautensa taiteeseen.

TV: Millainen merkitys oli Mairen tuottamilla suurilla ranskalaisen nykytaiteen näyttelyillä kuten Klar Form?

HK: Minä näen niiden merkityksen tärkeinä, mutta samalla niiden vaikutus ei ollut sellainen kuin olisin toivonut. Näyttelyistä ei hankittu Suomeen mitään, vaikka tilaisuus oli ollut.

TV: Yksi Picassoistakin päätyi New Yorkin modernin taiteen museoon.

HK: Maire itsekin mietti asiaa myöhemmin. Hän harmitteli, ettei hän ollut intohimoinen keräilijä eikä ollut iskenyt teoksiin kiinni. Mutta hän ei ollut keräilijä, vaikka hänellä olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet siihen.

TV: Entä Galerie Artekin merkitys?

HK: Se on varmaan isompi. Se ei tyytynyt pitämään ikkunoita auki Eurooppaan vaan avasi kaikki ovetkin. Siihen liittyi kova yritys saada Suomi avautumaan ulos.

TV: Muistuuko mieleesi jokin erityinen näyttely?

HK: Jean Fautrierin näyttely 1960-luvun alussa teki minuun aika kivan vaikutuksen. Myös Kain Tapper piti siitä kovasti. Muistan kyllä hyvin kuinka me siitä keskustelimme.

TV: Porin taidemuseo avautui 1981. Millaisena näet sen roolin Suomen taide-elämässä?

HK: Sehän on ensinnäkin valtavan hieno tila ja myös käytännöllinen etenkin kuvanveiston kannalta.

Mitä taidemuseon toimintaan tulee, sen ensimmäinen johtaja Marketta Seppälä oli Mairelle hyvin tärkeä keskustelukumppani. Maire oli hyvin otettu Marketan innostuksesta taiteeseen.

TV: Millaisena näet Mairen kokoelman merkityksen suomalaisessa nykytaiteessa?

HK: Ehkä siihen sisältyy sellainen heikkous, ettei Maire Gullichsenin säätiöllä ole sellaisia varoja, joiden avulla Mairen perintöä voisi vahvasti jatkaa. Sara Hildénin Säätiö on toimiva ja voi tehdä hankintoja, jotka jatkavat hänen työtään. Lisäksi Sara Hildénin taidemuseossa kaikki teokset ovat säätiön omistamia. Porin taidemuseon kokoelmiin kuuluu myös muiden kuin Mairen hankkimia teoksia, mikä hieman sekoittaa sen profiilia.

TV: Entä Mairen henkinen perintö?

HK: Henkisesti sanoisin sen kallistuvan aika lailla Alvar Aallon ja Villa Mairean suuntaan, nehän ovat molemmat tavallaan kuolemattomia. Mutta ehkä keskeistä oli Mairen intomieli avata ikkunoita ja ovia ulkomaille.

Muistan itse jossakin juryssa ehdottaneeni Suomen Kulttuurirahastolle, että kutsuttaisiin myös ulkomaisia taiteilijoita osallistumaan siihen Sibelius-monumenttikilpailuun, jonka Eila Hiltunen sitten voitti. Kulttuurirahaston Kauri Puntila sanoi, että he haluavat olla kansallisia. Esimerkiksi Henry Moore oli siihen aikaan parhaassa vaiheessaan ja olisi tehnyt todella hyvän työn.

Ehdotin aikoinaan myös teoksen tilaamista Giacomo Manzùlta Turun tuomiokirkkoon, mutta se taas tyssäsi siihen, että Manzù oli katolilainen. Sanoin, että olihan tämä kirkkokin ollut katolinen, mutta ei se auttanut.

Tämä on Suomen heikkous. Ei se riitä, että suomalaiset taiteilijat esiintyvät ulkomailla, pitää saada myös ulkomaalaiset tänne. On oltava vuorovaikutusta, liikettä sekä sisältä ulos että ulkoa sisälle. Se oli Mairenkin päämäärä.

 

TAITEILIJAHAASTATTELUT julkaisusta:
KYSE ON AIKAMME TAITEESTA – Maire Gullichsen 100 vuotta 2007,
(Toim.) Esko Nummelin, Porin taidemuseo ja Maire Gullichsenin taidesäätiö, Porin taidemuseon julkaisuja 85,
ISBN 978-952-5648-04-1, ISSN 0359-4327, Salpausselän Kirjapaino/Lahden Painopalvelu Oy, Lahti 2007.
Koristekuva
Etusivulle / Front page      .:.    Edelliselle sivulle / Previous page    Valid HTML 4.0 Transitional Valid CSS!