Koristekuva

Carolus Enckell
* 1945

 

TIMO VALJAKKA: Miten sinusta tuli taiteilija? Missä opiskelit ja kuka sinua opetti?

CAROLUS ENCKELL: Minusta ei pitänyt tulla taiteilijaa. Kun olin suorittanut mainosmerkonomin tutkinnon, päätin mennä Vapaaseen Taidekouluun piirtämään elävää mallia, jotta minulla olisi ollut jotakin tekemistä iltaisin. Unto Pusa opetti minua, mikä oli hieman hankalaa kun en osannut piirtää.

TV: Mutta pian aloit myös maalata?

CE: Ehkä siksi, että Pusa ja isäni Torger Enckell olivat ystäviä, Pusa ehdotti että alkaisin maalata mallia, mikä Vapaassa tapahtui päivisin. Siellä tapasin Tor Arnen, joka siihen aikaan opetti mallinmaalausta.

On hyvin pitkälle Tor Arnen ansiota, että minusta on tullut taiteilija. Hän osasi opettaa ja myös keskustella asioista, jotka kiinnostivat minua. Tor puhui innostavasti esimerkiksi Kandinskysta, joka oli tärkeä myös siksi, että hän edusti aivan toisenlaista asennetta taiteeseen kuin isäni. Myöhemmin aloin kyllä itse vastustaa Kandinskya jonkinlaisena vanhakantaisena formalistina.

TV: Millaista taide Suomessa oli siihen aikaan kun valmistuit, 1960-luvun lopussa? Millaisia tyylejä ja tekotapoja oli pinnalla?

CE: Helsingissä toimivat Ryhmä 4, joka edusti abstraktin maalaustaiteen vannimaista formalistista jatketta ja Aloha-ryhmä, joka oli lähempänä oman aikansa kuvakieltä, pop-taiteen ja mainosmaailman fragmentteja. Taiteilijoista itselleni läheisiä olivat Risto Vilhunen ja Antti Jantunen, joiden kautta ymmärsin miten mainosmaailman visuaalisuutta voidaan käyttää hyväksi kuvataiteessa.

Näiden ohella pinnalla oli Esko Tirrosen ja Jaakko Sieväsen uusfiguratiivisuus, joka muuten sekin liittyi mainosten maailmaan. Vanhemmista taiteilijoista Sam Vanni oli tietysti keskeinen hahmo, samoin Birger Carlstedt ja Lars-Gunnar Nordström.

Eräänlaiseen oppositioasemaan minut sai näyttely, jonka näin Louisianassa Kööpenhaminassa 1969. Kyseessä oli vuoden 1968 Documentasta tehty kooste, johon sisältyi Josef Albersin ja Morris Louisin teoksia. Heidän estetiikkansa teki minuun suuren vaikutuksen ja he olivat minulle tuohon aikaan voimakkaita esikuvia.

TV: Missä vaiheessa kuulit Maire Gullichsenista tai tutustuit häneen?

CE: Olin tietenkin kuullut hänestä jo isäni ja Rabben, isäni veljen kautta, jotka tunsivat hänet hyvin. Henkilökohtaisesti tutustuin häneen kuitenkin vasta siinä vaiheessa kun Tor pyysi minut opettamaan Vapaaseen Taidekouluun, syksyllä 1970. Maire oli siihen aikaan vielä koulun johtokunnan jäsen ja kävi koulussa suhteellisen usein.

TV: Millainen Maire oli tuohon aikaan?

CE: Minulle Maire oli arvokas ja äärettömän ulospäin suuntautunut, joviaalin tuntuinen ihminen. Hän ei ollut ollenkaan sellainen, jollaisiksi varakkaat ihmiset usein kuvitellaan. Johtokunnassa oli pysyvänä jäsenenä myös Karin Kihlman, joka oli hyvin etikettikeskeinen. Kaikki tällaiset ulkoiset eleet puuttuivat Mairesta, mikä teki minuun suuren vaikutuksen.

TV: Keitä taiteilijoita tai muita taideihmisiä kuului Mairen lähipiiriin?

CE: Minusta koko modernistinen liike Suomessa, koska hänen merkityksensä on ollut niin suuri. Yksityiskohtaisemmin häntä lähellä olivat ehkä muutamat Vapaan Taidekoulun opettajat. Vapaa oli Mairen lempilapsi, se oli ensimmäinen unelma, jonka hän pystyi toteuttamaan.

Hänellä oli myös paljon ulkomaalaisia ystäviä, kuten Denise René, Alexander Calder, Victor Vasarely ja ehkä myös Serge Poliakoff, josta hän puhui paljon.

TV: Mitä Mairesta ajateltiin tämän modernistisen ydinryhmän ulkopuolella?

CE: En osaa sanoa tarkasti, mutta voin kuvitella, että hänen hyvin näkyvä kansainvälisyytensä oli jonkinlainen kivi kengässä niille, jotka puolustivat suomalaisuutta ja kansallisia arvoja taiteessa, etenkin kun häneen liittyi paljon yksityistä rahaa.

TV: Vuonna 1970 aloit opettaa Vapaassa Taidekoulussa ja toimit Tor Arnen jälkeen myös koulun rehtorina. Miten luonnehtisit omaa suhdettasi Vapaaseen?

CE: Samalla tavoin kuin Maire teki jättiurakan modernismin tunnetuksi tekemisessä Suomessa, Vapaa Taidekoulu on vahvasti tuonut esiin ja edustanut ranskalaista värimaalausperinnettä, hyvin aistillista maalaustaidetta.

Myöhemmin, 1970-luvulla, Vapaa Taidekoulu toi esiin paljon amerikkalaista maalaustaidetta, abstraktia ekspressionismia, mikä mielestäni oli myös hyvin tärkeää.

TV: Entä Galerie Artek? Millaisena näet sen aseman Suomen taiteen kentässä?

CE: Hyvin keskeisenä. Galleria oli Mairen toinen unelma, oma foorumi jonka kautta hän saattoi esitellä juuri niitä taiteilijoita, jotka hän koki tärkeiksi.

Gallerian näyttelyistä muistan hyvin Poliakoffin, jolla oli kaksi näyttelyä ja jonka käsitys väristä puhutteli minua hyvin paljon. Muistan yhden Vasarelyn näyttelyn. Artekissa näki myös paljon grafiikkaa, Picassoa, Le Corbusieria, hienoja Bonnardin litografioita.

TV: Porin taidemuseo avautui 1981. Miten näet museon sijoittuvan Mairen suurten unelmien sarjaan?

CE: Se on onnistunut pieni museo, paikka, jossa Maire saattoi kokoelmansa kautta manifestoida itseään ja elämäntyötään omassa kotikaupungissaan.

Mairen eläessä museo oli hyvin tärkeä. Suomessa ei siihen aikaan oikeastaan ollut muuta paikkaa, jossa olisi voinut nähdä ajankohtaista nykytaidetta. Marketta Seppälän avulla ja hänen oman intressinsä kautta Porin taidemuseo teki hyviä näyttelyitä nykytaiteen klassikoilta, näyttelyitä jollaisia Suomessa ei varmaan muuten olisi nähty. Taiteilijoista muistan vieläkin hyvin esimerkiksi Daniel Burenin, Gordon Matta-Clarkin sekä kiinalaisen Chen Zhenin (OUT OF CENTRE – Kiinalaista nykytaidetta).

Näen museon hyvänä jatkeena Mairen muille toteutuneille unelmille, Vapaalle Taidekoululle ja Galerie Artekille. Huonekalu-Artekia ei tietenkään saa unohtaa, mutta jos pysytään kuvataiteessa, juuri museo on selvästi jatkanut Artekin ja Nykytaide ry:n ideologiaa nykytaiteen esittelijänä.

TV: Näkyvätkö Mairen edustamien asioiden ja arvojen merkitys tämän päivän suomalaisessa taiteessa? Onko hänen vaikutuksensa mielestäsi osoittautunut pysyväksi?

CE: Ehdottomasti. Maire Gullichsen on taidehistoriallinen käsite. Häntä ei voi sivuuttaa silloin kun puhutaan Suomen taiteen historiasta. Eikä hänen vaikutuksensa rajoitu pelkästään Suomeen. Hänet tunnetaan hyvin myös pohjoismaissa ja etenkin Ruotsissa, jonka oma modernistinen perinne on paljon suppeampi kuin Suomessa.

 

TAITEILIJAHAASTATTELUT julkaisusta:
KYSE ON AIKAMME TAITEESTA – Maire Gullichsen 100 vuotta 2007,
(Toim.) Esko Nummelin, Porin taidemuseo ja Maire Gullichsenin taidesäätiö, Porin taidemuseon julkaisuja 85,
ISBN 978-952-5648-04-1, ISSN 0359-4327, Salpausselän Kirjapaino/Lahden Painopalvelu Oy, Lahti 2007.
Koristekuva
Etusivulle / Front page      .:.    Edelliselle sivulle / Previous page    Valid HTML 4.0 Transitional Valid CSS!