* ETUSIVULLE

* MAIRE GULLICHSEN 1907–1990
* JUHLANÄYTTELY
* JUHLAJULKAISU
* PEDA-KUUKAUSI

* JUHLANÄYTTELY/ AVAJAISPUHE

AVAJAISPUHE

Maire Gullichsenin 100v. juhlanäyttelyn (”Kyse on aikamme taiteesta”) avajaispuheenvuoro Porin Taidemuseolla 27.5. 2007.

Porin taidemuseon 17 vuotta sitten julkaiseman Maire Gullichsenin taidesäätiön kokoelmaluettelon esipuheessa todetaan kokoelmasta että vaikka sen varhaisemmat työt ovat viime vuosisadan alusta, sen pääpaino on kuitenkin ”uudemmassa”, ”eteenkin muotoa ja väriä painottavassa abstraktissa taiteessa”. Edelleen todetaan että sen varsinainen merkitys on siinä persoonallisessa näkökulmassa, joka painottuu ”siihen osaan suomalaista taidetta joka on syntynyt ja elänyt tiiviissä vuorovaikutuksessa kansainvälisten taidevirtausten kanssa” ja myös että ”kokoelma juuri sellaisena on luonteva tausta Porin taidemuseon näyttelytoiminnalle, jonka painopiste on nykytaiteeseen painottuvalle näyttely- ja tutkimustoiminnalle.” Lisäksi muistutetaan, että taidesäätiön kokoelmat muodostavat vain osan Maire Gullichsenin taidekokoelmista, jotka ovat syntyneet ”sen aktiivisen toiminnan tuloksena” jota hän ”vuosikymmenien ajan harjoitti taiteen ja kulttuurin parissa Suomessa ja ulkomailla.”

Tämä tiivistetty luonnehdinta sisältää tärkeitä ajatuksia joita haluaisin kommentoida omasta näkökulmastani – filosofina, Maire Gullichsenin tyttärenä ja eritoten hänen nimeään kantavan taidesäätiön puheenjohtajana.

Aloitan taidesäätiön kokoelmista. MG-nimeä kantavan taidesäätiön kokoelmien pääpaino on aivan oikein suomalaisessa nykytaiteessa. Nyt esillä oleva valikoima kokoelman teoksista, täydennettyinä 10 kokoelmissa edustettujen taiteilijoiden uusimilla töillä, osoittaa omalla tavallaan että kyse on vielä elävästä nykytaiteesta.

Toinen luettelossa mainittu tärkeä osa äitini yksityiskokoelmista ovat v. 2005 lähtien kokonaisuudessaan Mairea-säätiön omistuksessa. Tämä pääasiallisesti Noormarkun Villa Maireassa nähtävillä oleva mutta myös osittain Porin taidemuseoon tallennettu osa kokoelmista sisältää etupäässä ulkomaista, lähinnä ns. ranskalaista taidetta, Toulouse-Lautrecista ja Alberto Modiglianista Légeriin ja Picassoon. Sieltä löytyy joitakin ”abstrakteja” taideteoksia, esim. Kandiskyä, Poliakoff’ia ja Vasarély’ta, mutta jos kokoelmia katsotaan kokonaisuudessaan, tämä abstrakti suuntaus ei ole siinä mitenkään dominoiva. Se seikka, että abstraktista modernismista on tullut v. 1971 –kolmekymmentäkuusi vuotta sitten –perustetun taidesäätiön kokoelmien pääteema, selittyy sillä, että nyt kokoelmissa edustetut 1960-luvun jälkeen hankitut työt ovat ne, mitkä silloisen nykytaiteen kentässä parhaiten edustivat niitä nykytaiteen perinteitä, arvoja ja ominaisuuksia joita äitini, Maire Gullichsen, rakasti ja piti tukemisen arvoisena. Se oli myös suuntaus, jota ei ollut aikaisemmin määrätietoisesti koottu erilliseksi kokoelmaksi, ja jota hän siksi katsoi erityisen suunnitteilla olevan uuden museon peruskokoelmaksi.

Käytän tässä sanaa nykytaide laajasti –voisin paremminkin puhua nyt jo klassisen modernismin perinteestä, jotka johtavat juurensa esim. Cézannen, Seurat’n, Monet’n, Bonnardin, Matissen, kubistien, Jean Arpin, Calderin ym. aikoinaan uraauurtaviin töihin. Puhun perinteestä, jossa pääpaino ei ole niinkään tunteiden ja ahdistuksen ilmaisussa eikä myös käsitteiden, sosiaalisten tai poliittisten realiteettien kuvaamisessa vaan etupäässä valon ja materian, värin, muodon, tilan ja massojen yhteisvaikutuksien tutkimisessa ja hallitsemisessa. Tänne kootut nyt esillä olevat teokset kertovat kukin omalla tavallaan mitä tässä tutkimustyössä on löydetty.

Kokoelmat kattavat toisin sanoen 1900-luvun nykytaiteen vaikkapa ehkä hyvin keskeisen siitä huolimatta melko kapean kentän. On huomaamisen arvoista kuinka monet äitini elinaikana syntyneistä uusista ja vaihtuvista ”avantgarde”-liikkeistä tai taidesuuntauksista eivät ole hänen kokoelmissaan edustettuina ollenkaan. Näihin kuuluvat ekspressionismin, informalismin, post-surrealismin, pop-art’in, konseptualismin, 60-ja 70-luvulla suosiossa olleen poliittisen realismin erilaiset muodot. Kyse on aikamme taiteesta, aivan oikein, mutta aikamme taiteesta kaikki ei ollut Maire Gullichsenin mielestä puolustamisen arvoista ja vaikkei hän tietenkään avomielisenä henkilönä olisi mennyt mitään näistä em. taidesuuntauksista suoraan vastustamaan, hän ei kuitenkaan huolinut niistä näyttöjä kotiinsa eikä perustamiensa säätiöiden omistukseen. Tätä voidaan pitää hänen ja hänen haltuunsa päätyneen kokoelman rajoituksena. Mutta sitä voidaan myös kokoelman voimana - ilmaisuna hyvin määrätietoisesta vuosikymmeniä kestäneestä, itsepäisesti ja uskollisesti samoja periaatteita ja ihanteita noudattavasta, johdonmukaisesta uurastamisesta.

On jo usein mainittu, äitini omia sanoja lainaten, ettei hän ostanut taidetta keräilyn vuoksi ja ettei hän siis ollut varsinainen taidekeräilijä. Kuinka ollakaan, taide kerääntyi hänen omistukseen, eikä se päätynyt sinne sattumanvaraisesti. Heti taidesäätiön perustuttua hän käytti hankinnoissaan museota varten neuvojanaan asiantuntijoita, jo museon avattua asiantuntijoiden joukossa oli myös museonjohtaja Marketta Seppälä.

Kokoelma joka on tämän määrätietoisen työn tulos on sinällään maassamme ainutlaatuinen. Niin on myös tämä museo, jonka syntyyn ja omaleimaisuuteen se vaikutti ratkaisevalla tavalla. Kuten äitini nimeä kantava Villa Mairea –ei ainoastaan modernin arkkitehtuurin monumentti, vaan myös viime vuosisadan ”vackrare vardagsvara”-ideologiaa noudattavan sisutuksen, muotoilun ja ed. mainitun ranskalaisen taidekokoelman kohta klassinen koti– tämä museo ja siinä oman kotinsa löytänyt suomalaisen nykytaiteen kokoelma kuuluvat kulttuuriperintöön jonka Maire Gullichsen jätti tänne Suomen Satakuntaan, jossa hän oli syntynyt ja elänyt ja jossa hänen isoisänsä ja isänsä rakensivat Ahlström nimistä teollisuusvaltakuntaansa.

Nyt avattava näyttely ja sen yhteydessä julkaistu kauniisti taitettu informaatiolla ja teoskuvilla pakattu kirja ovat osoitus siitä, kuinka hyvin tätä perintöä Porissa ja Porin taidemuseossa on osattu omaksua ja vaalia. Taidesäätiön puheenjohtajana olen hyvin kiitollinen tästä äitini työlle osoitetusta kunnianosoituksesta.

Olen aivan erityisen iloinen myös siitä että museo on sitoutunut pyhittämään yhden näyttelytiloistaan –viime vuosina tunnettu ”projektihuoneena” –kokoelman otteiden esillä pitämiseen myös muulloin kuin erityisnäyttelyiden yhteydessä. On kyse aikamme taiteesta, javisst, mutta tänä aikana vuosisata on vaihtunut ja kokoelman edelleen aktiiviset taiteilijat ovat tehneet jos ei elämäntyönsä niin merkittävän osan siitä viime vuosisadalla –viime vuosituhannella sitä paitsi, tarkasti ottaen. Taiteentutkimus on museotyössä tärkeä tapa kerätä ja tallentaa tietoa perinteestä. Vielä tärkeämpi on sen tutkimaa perinnettä edustavien töiden elävä ja suora vuorovaikutus taideyleisön kanssa ympäristössä mikä on jos ei yksinomaan sille luotu, niin kuitenkin sen johdosta luotu ja ennen kaikkea, joka on, tiloineen ja valoineen, aivan kuin sille suunniteltu.

Samalla tiedämme kaikki että paineet Porin taidemuseon kaltaiselle kauniille näyttelytilalle ovat monenlaiset. Museolla on myös kokoelmien ohella puolustettava omat perinteensä ja maineensa nykytaiteen jatkuvasti vaihtuvassa kentässä –paineet jotka asettavat kokoelmien esilläpidolle omat haasteensa. Museon identiteetille nykytaiteen museona on kuitenkin ensisijaisen tärkeää ettei sen syntymätausta eikä sen mukaan tuoma valovoimainen perinne unohdu vaan on nähtävissä elävänä taustana moninaiselle näyttelytoiminnalle tulevaisuudessakin.

Koska olen jättämässä taidesäätiön puheenjohtajan tehtävän (jonka perin äidiltäni) lopetan vielä kahdella hartaalla toivomuksella. Toivon ensinnäkin että Porin kaupunki joka voi olla aidosti ylpeä satsauksestaan taidemuseoon ja museon saavutuksiin, ei ainoastaan jatkaisi nykyistä ansiokasta taidetoiminnan tukemista vaan olisi myös avoin sen rohkealle laajentamiselle. Museolla on jo monta toisiaan täydentävää hienoa kokoelmaa –museon omistuksessa sekä museoon tallennettuina. Porin mittaisessa kulttuurikaupungissa on tilaa useammalle taidemuseorakennukselle, kun yksi ei enää riitä sekä sen aarteiden esillä pitämiselle sekä aktiivisen näyttelytoiminnan jatkamiselle.

Toinen toivomukseni on että Maire Gullichsenin työstä ja maineesta ylpeä ja kunniaa saava suku kantaisi oman osan vastuusta säätiön toiminnan tukemisesta ja sen kokoelman täydentämisestä. Mainittakoon tässä yhteydessä kiitollisuudella Maija Pusan rahalahjoituksen, sekä A. Ahlströmiltä juhlavuoden kunniaksi lahjoittama tuki jotka ovat mahdollistaneet joitakin uusia hankintoja. Haluan myös muistuttaa että säätiö ottaa tulevaisuudessakin vastaan lahjoituksia ja myös, että säätiölle osoitetut lahjoitukset ovat tästä vuodesta lähtien verovapaat.

Kiitän lopuksi lämpimästi museonjohtajaa Esko Nummelinia hyvästä yhteistyöstä sekä taidesäätiön asettaman työryhmän muita jäseniä, Marketta Seppälää, Ben af Schulténia ja Carolus Enckelliä kaikesta siitä työstä jota he ovat tehneet juhlanäyttelyn suunnittelussa ja toteuttamisessa.

Eläköön Porin taidemuseo, eläköön Mairen rakastama taide, eläköön Maire Gullichsenin esimerkki Porin taidemuseossa modernin taiteen keskeisten ihanteiden dynamona.

Porissa 27.5. 2007


Lilli Alanen