KEHON KATSE

Astelen verkkaisesti näyttelytilassa ja annan katseeni vaeltaa vapaasti. Seisahdun välillä luodakseni yleissilmäyksen ympäristööni, sivuilleni ja taakseni. Kävelen, seisahdun ja katselen, kävelen, seisahdun ja katselen. Pysähdyn sopivaan paikkaan ja nautin kiireettömästä tunnelmasta. Vihdoinkin minulla on aikaa kuljeskella, oleskella ja uppoutua ympärilläni olevaan.

Täällä voin syventyä kokemukseeni ja tähän hetkeen, hahmottaa isoja kokonaiskuvia ja toisaalta herkistyä pienimmillekin yksityiskohdille. Haluan antautua teosten maailmojen kuljetettavaksi, jospa ne veisivät minut jännittäviin paikkoihin ja ravistelisivat mielikuvitustani. Vapautan mieleni ja ajatukseni liiasta mielipiteen muodostuksen tarpeesta, analyyttisyydestä ja asioiden tarkasta määrittelystä – ehkä kaiken näkemäni ei tarvitse avautua heti? Sen sijaan annan mielessäni tilaa merkityssuhteiden ja assosiaatioiden synnylle ja heittäydyn mielikuvien virtaan.

Vaihdan hieman paikkaa, ja ehkä jään jälleen hetkeksi aloilleni. Kiinnitän huomioni tilaan ja tarkastelen sen erityispiirteitä: Katto on korkealla ja tila on avara. Isoista ikkunoista avautuu kaunis maisema ulos ja pääsee sisään luonnonvaloa. Tuolla taas loistaa loisteputki ja tuo nurkka on hieman hämärä, siellä leikittelevät valo ja hennot varjot.

Katselen teoksien väliin jääviä seinäpintoja, niiden tasaista valkoisuutta, sileyttä ja ajoittaisia epätasaisuuksia.

Kohotan katseeni kattoon, miltä siellä näyttää?

Käännän katseeni alas ja huomaan, että lattian kuvio on symmetrinen ja pinta hieman epätasainen.

Näyttelytilan lisäksi tarkastelen uteliaasti muita kävijöitä, jos heitä sattuu olemaan paikalla. Kerään visuaalista informaatiota siitä kenen kanssa jaan vierailuni, jos jaan. Katselen, kuinka he katselevat teoksia ja pohdin, mitä he näkevät?

Tilan avaruus herättää haluani liikkua tavallista vauhdikkaammin ja isommin ja otan muutaman normaalia pidemmän askeleen. Työnnän taemman jalkani päkiällä vauhtia lattiasta ja kurkotan etummaisen jalan kantapään pitkälle eteen. Päädyn kuin sattumalta erään teoksen äärelle, jossa kuvattu hahmo harppoo samoin kuin minä juuri. Havaitsen heti, kuinka hahmo ei hiippailekaan varjoihin kadoten, kuten ensisilmäyksellä ajattelin, vaan itseasiassa astelee dynaamisesti ja reippaasti katsojasta poispäin. Oma liikkeeni muutti välittömästi tulkintaani teoksesta.

Annan katseeni hiljalleen siirtyä muihinkin teoksiin, tutustun niihin etäältä, vielä välimatkani säilyttäen. Kaukaa silmäilen niiden pinnan muotoja ja materiaaleja, värejä ja tekstuureita. Usein näyttelyissä ollessani minusta tuntuu, etten minä ole se, joka katselee teoksia, vaan ne vastaavat katseeseeni omalla näkyvällä olemuksellaan. Minä katson ja samalla minut nähdään. Eikö katsominen ole aktiivinen vuorovaikutustapahtuma? Tarvitaanko siihen muka aina silmät, pohdin. Mietin, millaista olisi katsoa ja nähdä maailma koko kehollani? Kehoni katseella. Päätän jatkaa ajatusleikkiä, kuvittelen, että teokset katsovat minua siinä missä minä niitä.

Vaihdan paikkaa näyttelytilassa ja pysähdyn. Leikin hieman katseellani: suuntaan sen viistosti kohti näkökenttäni laitamilla häilyvää teosta, mutten käännä päätäni. Yritän saada selvää teoksen väreistä, kompositiosta ja rytmistä täältä mistä seison, vain näkökenttäni laidalta. Mitä erotan? Sulautuvatko teoksen hahmot toisiinsa? Vai ovatko ne hahmoja ensinnäkään? Kun kyllästyn leikkiini, käännyn kohti teosta ja kuljen reippaasti lähemmäs. Pysähdyn sen eteen ja nyt kaikki hahmottuu selvästi. Tuijotan yksityiskohtia. Pohdin teoksen syvyysvaikutelmaa ja oman etäisyyteni merkitystä katsomiskokemukseeni. Asiat erottuvat niin eri tavalla lähietäisyydeltä. Seuraan katseellani siveltimenvetoja ja maalipinnan luomia kerrostumia. Tuo kohta näyttää lähes kuivalla siveltimellä maalatulta ja tuo taas hyvin märältä. Huomaan, kuinka märän maalin ajatteleminen saa sylkirauhaseni aktivoitumaan ja suuni kostumaan. Liikuttelen kieltäni suuni sisällä, kuin maalia maistellen.

Silmäkulmastani erotan toisen teoksen, joka kiinnittää huomioni. Astelen sitä kohti kylki edellä kuin rapu, ja pysähdyn sopivalle etäisyydelle, en seiso aivan teoksen edessä, vaan hieman sen sivulla. Katseeni harhailee teoksen pinnalla ja hakee kiintopistettä. Leikin siristämällä silmiäni. Ensin tarkennan katseeni pienelle alueelle, sitten rutistan silmäluomiani hieman yhteen, jolloin näkökenttäni sumenee ja teoksen kuvat muuttavat muotoaan ja hämärtyvät.

Annan silmäluomieni avautua,
kohdistan katseeni uuteen pisteeseen,
siristän silmiäni
ja jälleen näkökenttäni sumenee ja väreilee.

Lopulta annan näkökenttäni levitä mahdollisimman laajalle alueelle, yritän nähdä koko silmäni kapasiteetilla ja tulen tietoiseksi kaikesta, mikä ympäröi katseeni kiintopistettä ja teosta.

Leikittelen ajatuksella, miltä tuntuisi omata kärpäsen verkkosilmät, joilla voi nähdä moneen suuntaan samanaikaisesti, kuten takaviistoon ja ylös. Mielikuvittelen, millaista olisi nähdä suoraan taakse tai pääni sisälle. Millaista olisi nähdä koko kehoni sisäpuolelle? Kokeilen kääntää katseeni sisäänpäin suuntaamalla huomioni omaan sisäisyyteeni ja se, mitä näen edessäni ei vaikuta enää niin hallitsevalta aistimukselta.

Äkisti minut valtaa epämukava tunne: Aivan kuin joku tuijottaisi minua. Käännyn nopeasti, ja huomaan teoksen vastakkaisella seinällä. Siinä kuvattu hahmo tuijottaa minua suoraan silmiin, vakaasti ja hiljaa. Kuin uhmaten, haastaen katseellaan koko olemukseni. Uskallan hädin tuskin liikkua, en edes räpsäyttää silmäluomiani. Tuijotuskilpailu hahmon kanssa alkaa poltella silmämuniani, ne kuivuvat kuoppiinsa. Hahmon tuima katse saa itsetietoisuuteni heräämään. Hermostun ja mieleeni hiipii ajatus… Jos… Minä en katsokaan teoksia, vaan myös ne katsovat minua, niin silloinhan olen itse esillä! Mutta, enhän minä ole mikään näyttelyesine huudahdan hiljaa mielessäni! Epätodellinen olo valahtaa vatsanpohjaani, tuntuu siltä kuin kaikki täällä katsoisivat minua, kaikki teokset, niissä kuvatut hahmot, muut näyttelyvieraat ja jopa seinät ovat naulinneet katseensa minuun!

Haluan piiloutua!

Painaudun lähelle seinää ja lähden kulkemaan sen viertä mahdollisimman huomaamattomasti teoksia väistellen ja katoan kulman taa.

Päädyn tilaan, joka johtaa lasikäytävään. Kuljen sitä kohti, haluan päästä pakoon katseilta! Pääsen lasikäytävään ja sen päässä häämöttää uusi tila, toinen huone. Saavutan pian sen oviaukon.